Olen käynyt T:n kanssa meilikeskustelua aiheesta Vintti ja Vintin Vuokrat. Nythän on niin, että minä olen itse totuttanut T:n siihen, että joustan ja autan, päivystän ja teen palveluksia ja nyt T. sitten odottaa, että joko minä tulen saaresta tiistaiksi tänne tai sitten joku muu lähipiiristäni hoitaa kamojen pakkaamisen ja autoon roudaamisen(sitä kamaa ei muuten ole ihan pientä määrää, Lapsen isä on ne kerran vintille roudannut ja päivä siinä meni kantaessa), koska pakettiautoa ajaa joku "vanha herra" joka ei sitä voi tehdä. T. pyysi minua koluamaan koko tuttavapiirini läpi, että joku tulisi tekemään homman(ilmaiseksi tietenkin), mutta nyt en kyllä enää suostu. Ilmoitin, että minä en tod lomaani T:lle anna, enkä myöskään suorita ilmaistyöntekijöiden välitystä, mutta T. intti, että tiistai on ainoa mahdollinen päivä. Hän myöskin väittää, että vinttikomeron avain olisi minulla tai Lapsen isällä, mikä ei ole mahdolista. Minä kieltäydyin ottamasta avainta alunperinkään, koska tiesin, että hukkaisin sen kuitenkin ja Lapsen isällä ei ole mitään syytä pitää T:n avainta. Vuokria ei ole maksettu, kun ei kuulemma ole varaa, mutta "toivottavasti" ensi viikon aikana hän saa maksettua rahat(tai osan niistä, koska emme päässeet yhteisymmärrykseen velan määrästä). Kestääkö kansainvälisen pankkisiirron tulo muka 10 päivää jos verkkopankissa maksaa? Pankissa minulle sanottiin, että kolme päivää jos maksaa pankin kautta tiskiltä ja verkkopankki on nopeampi.
Joka tapauksessa päätin nyt lopettaa asian ajattelemisen, olen tavoitettavissa vielä huomenna aamupäivällä, mutta "vanha herra" saa kyllä tiistaina odotella ihan keskenään tuolla ulkona, että ne kamat siirtyvät autoon vintiltä. Jättäköön  T. vaikka maksamatta, meizi ei enää jousta. Heinäkuun jälkeen jos kamat on vielä vintillä, myyn ne pihakirppiksellä.

Kävin äidillä siivoamassa ja itkemässä. Olen niin kiukkuinen ja välillä tuntuu, että elämäni tarkoitus on vain syytää rahaa eri tahoille, mitään muuta ei enää mahdu päähän kuin rahahuolet.

Kotiin tultuani Laps ilmoitti jyrkästi(puhelimessa, oli naapurissa), ettei lähde huomenna mökille. Eikä muuten ensi viikonloppunakaan. Tämä on nyt tätä, selvästi se testaa, kuinka paljon päätäntävaltaa sillä on ja mitä teen jos hän ilmoittaa, ettei lähde vaan on yli viikon yksin kotona(osaksi isänsä luona ja A:n kanssa). Laps testaa, että pakotanko. Sen voisin tehdä, mutta tiedän, että hän olisi sietämätöntä seuraa mökillä, möllöttäisi saunamökissä peiton alla koko viikonlopun ja pitäisi mykkäkoulua minulle, välillä vittuillen olutpullosta tai viinilasillisesta ja heittäen sarkastisia kommentteja minusta. En siis pakota. Ostan aamulla kaapit täyteen ruokaa, jätän muutaman kympin rahaa ja pakotan soittamaan joka päivä minulle. Olisin halunnut Lapsen sinne mukaan juhannukseksi, meillä on ollut aina kivaa, kun ollaan kahdestaan löhötty laiturilla tai heitetty tikkaa ja poltettu kokkoa. Kai sille on annettava vähän siimaa jo tässä iässä. Tiedän, ettei se mitään bileitä pidä ja on muutenkin kunnolla, ajattelen lähinnä turvallisuudentunnetta ja tietysti itseäni...

On muuten hassua, että kersa on nyt innostunut minun levyistäni, huudattaa Monster Magnetia, Slayeria ja AC/DC:ta ja on vienyt kaikki bändipaitani. Sitä, jossa lukee "It´s a satanic drug thing, you wouldn´t understand", en anna Lapsen käyttää. Pitääköhän minun nyt ryhtyä kuuntelemaan iskelmäradiota, etten astu teinin varpaille?

Ah, viikko mökillä...ensin ajattelin ottaa läppärin mukaan, paljon kirjoja ja musiikkia yms, mutta sitten kelasin tarkemmin koko loman tarkoitusta, eli rauhoittumista ja päätin, etten ota mitään mukaan. Kameran vain. Istun sitten laiturinnokassa sadetakki päällä ja lantsarit jalassa ja valokuvaan lintuja. A:n isä on ostanut sinne uuden soutuveneen, jotta voin käydä kaupassa. Otan lomani siis soutamisen kannalta. Ja saunomisen. Cracker sitten huudattaa sitä sumutorvea laiturin kohdalla!

Palaan ensi viikon sunnuntaina, hauskaa ja turvallista juhannusta kaikille lukijoille!
-minh-

Olen ihan käsittämättömän ärtynyt, varmaan taas pemssi päällä. On se kyllä kiva, että kuukaudessa on peräti puolitoista viikkoa, jolloin ei ole menkkoja, pemssiä tai jotain ovulaatiotuskia. Miksi on tarkoitettu, että naisen elämä pyörii niin totaalisesti kuukautiskierron mukaan? Ilmeisesti meidät on tarkoitettu synnyttämään lapsia, eikä tekemään mitään muuta, koska minä ainakin tunnen olevani "sairas" esim. menkkojen alkaessa, enkä todellakaan aina työkykyinen tai muutenkaan kovin toimintakykyinen. Pemssi kun alkaa, niin sitä tyhmenee oikein kohinalla, pää on ihan usvainen ja kaikki menee pieleen. Olen kiristellyt hampaitani viimeisen  viikon, kun työkaverini puhuu koiransa ripulista. Olin yhtenä päivänä syömässä, kun hän tuli takahuoneen ovelle kertomaan, kuinka ripuli oli muuttunut limaiseksi ja miten se erosi edellisillan ripaskan koostumuksesta. Sanoin: "HYI! Pliis, mä syön, en halua kuunnella!" mutta se ei kai ollut riittävän suoraan sanottu, koska hän jatkoi paskakertomustaan häiriintymättä keskeytyksestäni. Siihen jäi lihaperunasoselaatikko.

Asiakkaista en viitsi edes aloittaa, ärtymykseni on mennyt sen pisteen yli, että olisin tyly tai näyttäisin vitutukseni. Tällä hetkellä aloitan välittömästi mielessäni sataan laskemisen, kun joku tulee selostamaan tai mässyttämään siihen kassalle. Puhun hitaasti ja selkeästi lässyttävällä äänellä ja hymyilen kuin idiootti. No, se niistä asiakkaista.

Olen myös vittuuntunut ja ärsyyntynyt ihmisiin. Kyseessä on monen pienen asian summa, ihan kuin monelta suunnalta tulisi yhtäaikaa pieniä pettymyksiä, ärsytyksiä tai vittuiluja. Yritän olla ajattelematta tai mehustamatta ärsyyntymiselläni ja hoen itselleni: "Älä hermostu. Kaikki pitää aina tehdä itse. Ei kukaan hoida sovittuja asioita, ellei siitä ole jotain hyötyä heille itselleen. Olet tiennyt tämän koko aikuisikäsi, omi vika, jos kuvittelet muuta. Kaikki pitää aina tehdä itse."
Päätin lopettaa vuosikausia jatkuneen joustamiseni ja ryhtyä tuumasta toimeen. T. ei maksa minulle vuokria vintistä, ellen kerjää ja nöyryytä itseäni pyytelemällä niitä rahoja moneen kertaan. Joka kerta, kun olisi maksun aika, saan kuunnella kauhean kitinän ja itkun, vaikka T:llä ei ole rahasta puutetta. Hän on laskenut sen varaan, että olemme vanhoja ystäviä, enkä kehtaa vaatia kovin sanoin joko vuokrien maksua tai vintin tyhjennystä. Niimpä ilmoitin viikonloppuna ärsytyspäissäni, että vintti on tyhjennettävä ja vuokrat viime lokakuusta asti maksettava heti paikalla. T. onkin järjestänyt tavaroidensa kuljetuksen Saksaan ja pyytänyt minulta pankkitiedot, mutta ruikuttaa, että minun, Lapsen, Lapsen isän ja A:n olisi oltava ensi viikon tiistaina hänen kanssaan pakkaamassa ja kantamassa niitä kamoja. Sanoin, että olen saaressa ensi viikolla ja kolme muuta ihmistä ovat töissä kuka yövuorossa, kuka kuudelta aamulla jne, että kannattaa pyytää muitakin ihmisiä eikä laskea meidän varaan. Rahoja ei tietenkään ole tilillä näkynyt, T. väittää maksaneensa viime kesänä vuokrat joulukuuhun asti(no ei muuten ole!), eikä hän ole kertonut esimerkiksi milloin olisi tulossa, koska jonkun täytyy päästää hänet rappuun ja vintille. Minä en aio järjestää hänelle pakkausapulaisia tai ovienavaajaa, itseasiassa en aio vastata saaressa puhelimeen ollenkaan, varsinkaan tiistaina tai T:n puheluihin. Uskomatonta, miten minäkin olen vuosikausia lähtenyt mukaan tuohon paskaan ja odottanut hiljaa kuukausitolkulla, että T. maksaisi joitain kuukausien takaisia vuokria. Kyse on omasta tyhmyydestäni. Kavereiden kanssa ei tehdä mitään rahadiilejä, siitä ei tule mitään muuta kuin riitaa ja vitutusta. Tietysti on ihmisiä, ystäviä, joihin luotan sataprosenttisesti, joista tiedän, että he tekevät puolestani melkein mitä tahansa, samoin minä heidän puolestaan, että sopimukset pidetään ja puhutaan suoraan asioista, mutta kumma kyllä, näiden ystävien kanssa ei yleensä koskaan tule tehtyä mitään tuollaisia diilejä, vaan autetaan molemmin puolin ilman mitään rahavääntöjä. Vintin vuokrausta ehdotti T. itse, hän ehdotti myös maksavansa tuplasti sen mitä maksaa(tai siis jos maksaisi, heh heh) ja hoitavansa aina puolen vuoden vuokrat etukäteen. Vuokra hinattiin sitten alas muutamaan kymppiin ja siinä keskusteluvaiheessa minulle tuli paska olo, ajattelin, että tämä on nyt kyllä jotenkin huono homma, mutta en keksinyt miten.
Nyt tiedän, että se johtuu siitä, että olemme olleet T:n kanssa ystäviä 15-vuotiaasta asti ja jos hän olisi silloin muutama vuosi sitten kysynyt, saisiko varastoida tavaroitaan vintilleni vaikka puoleksi vuodeksi tai vuodeksi, olisin suostunut ilman muuta. Sopimus ja rahahomma siis pilasivat sen, koska T. ei suoraan pyytänyt palvelusta vaan ehdotti "molemmille hyödyllistä sopimusta". Tiedän ainakin olla tekemättä ystävien kanssa sellaisia vastedes. Jos jotain asiaa ei voi pyytää palveluksena, sen voi jättää pyytämättä. Ystävien kanssa tietää, mitä voi pyytää ja mitä ei. Silloin voi olla varma, että toinen auttaa ja toinen voi olla varma, että häntä myös autetaan.

Ärsytystasoani nostaa tämä saatanan sää. Aamulla kun pyöräilen töihin, olen märkä sateesta ja loppupäivän olen nihkeä, kun ilma on niin painostava, että hiki tirsuu, milloinkaan ei ole raikas ja hyvä olo. Saatana. No, tämä nyt ei ole yksin minun ongelmani, joten en voi syyttää mitään tahoa vainosta tai salaliitosta, valitettavasti.

Loppuun vielä pieni hunaja-huomio. Tästä voisi tietysti kirjoittaa vaikka Kulutusjuhlaan, mutta minulla on sinne yksi toinen juttu tekeillä, eikä tämä ole edes kovin tärkeää tai kiinnostavaa.
Anywho! Ostin tuossa alkuviikosta purkin hunajaa kaupasta. Valitsin halvimman suhteessa purkin kokoon ja siihen, että se on luomua ja vieläpä kotimaista. Kyseessä on siis SAM-hunaja. Tarkemmin sanottuna SAM Kesäkukka Luomuhunaja muovipurkin etiketin mukaan. Kannessa mehiläishoitaja Kari Koivulehto kertoo aloittaneensa mehiläishoidon 1964 ja mehiläishoidon opetuksen 1974 Helsingin yliopistossa. Perheyhtiö on perustettu 1987 ja se on "jo vuosia ollut Suomen suurin hunaja-alan yhtiö." Sitten kehutaan laatua ja puhtautta ja alla on Koivulehdon nimikirjoitus.
Kyljessä on jonkinlainen EU-merkki, jossa lukee "luonnonmukainen maataloustuotanto" ja alla " Valikoidun, puhtaan Luomu-hunajan mesilähteenä ovat luonnonkasvit tai luomukasvit kaukana asutuksesta ja teollisuudesta". Etiketin toisessa päässä lukee "Ulkomainen/Utländsk(Unkari, Argentiina)".

Kyllä tässä nyt on minusta pientä jos ei kusetuksen, niin ainakin harhaanjohtamisen makua. Minä olen kyllä elänyt siinä uskossa, että SAM-hunaja on kotimaista. Kun kyseessä on vielä luomuna myyty tuote, jossa on EU-tähdin varustettu merkki, kuvittelin saavani 450 grammaa kotimaista laatuhunajaa vähän yli kolmella eurolla. Vähänpä tiesin. Ensinnäkin: Argentiina ei ole EU:ssa. Toiseksi: hunaja on joku sekoitus argentiinalaista ja unkarilaista hunajaa ja maininta luomusta on epämääräinen: luonnonkasveja tai luomukasveja. Mitä tekee Kari Koivulehto ja perheyhtiönsä? Onko heidän hommansa sekoittaa argentiinalainen ja unkarilainen hunaja, pakata se muovipurkkeihin ja lätkiä etiketit päälle, jonka jälkeen he poistavat SAM-hunajaa kaupoille? Miten EU valvoo Argentiinassa tapahtuvaa hunajatuotantoa niin, että se vastaa EU-direktiivejä? Eihän Argentiinassa tarvitse noudattaa samoja luomusääntöjä kuin EU-maissa. Kannen kehuskelutekstissä tietysti sanotaan "Suomen suurin hunaja-alan yhtiö". Ei suinkaan "Suomen suurin hunajantuottaja", koska ilmeisesti Koivulehto on jättänyt mehiläishommat argentiinalaisten ja unkarilaisten huoleksi ja vain ostaa, maahantuo ja pakkaa hunajan, jota myy SAM-nimellä. Varmasti teksti on lainmukainen, en epäile sitä, mutta minua häiritsee se, että annetaan ymmärtää hunajan olevan kotimaista luomua, kun se on sekoitusta kahdesta eri ulkomaisesta hunajasta, jossa tuskin on luomua nähtykään.
Minusta on väärin, että jokaisen ostoksen etiketti pitää lukea epäluuloisena ja etsiä sieltä totuus kolmasosamillin korkuisesta tekstistä.

Jospa jätän hunaja-aiheen tähän, ettei mene ilta pilalle.
-minh-

Hei vaan. Olen ihan uupunut. Kolme työpäivää ja loma, nyt ne kolme päivää tuntuvat kauhean raskailta. Olen kuitenkin yrittänyt olla edes jotenkin normaalia ihmistä muistuttava ja pysyä hereillä töiden jälkeen.

Viime viikko oli omituinen, kun se Laps oli siellä leirillä, minullahan meni samantein rytmi ihan sekaisin. Tiistaina kävin Torkkelinmäen marttakerholla leipomassa vatruskoita ja tapaamassa blogi- ihmisiä(tsekatkaa todistusaineisto! Kuka on kova?! Kenen marttapisteet nousivat kohisemalla?! HÄ??!!) ja hämmästelin sitä, että vuosi on hurahtanut siitä meidän viime kesän tapaamisesta. Näköjään syksyllä, talvella ja keväällä on lähes mahdotonta tuo sosiaalisten suhteiden ylläpito. Kesällä jaksaa ehkä vähän enemmän. Torstaina kävin suorittamassa kolmanneksi viimeisen velkasiivouksen ja perjantaina minä, kaksi siskoani ja äiti söimme hyvää ruokaa ja joimme viiniä. Lauantaina en päässytkään sängystä ylös koko päivänä. Jalkapallomatsia vähän kurkin illalla, mutta laskin nukkuneeni 18h perjantain ja lauantain välillä. Tai miten sen nyt laskee. Jokatapauksessa nukuin ihan hirveästi ja sunnuntaiaamuna lähdinkin Lapsen isän kanssa ajamaan landelle ja hakemaan kersaa leiriltä. Nyt se on ihan oikea protu. Ja haluaa ensi kesänä apuohjaajaksi ja odottaa jo kovasti elokuun Protu-tapahtumaa ja puhuu leiristä koko ajan suu vaahdossa.
Tänään Laps meni kesätöihin ja kuuli myös, ettei päässyt oman koulun lukioon.

Minä ryhdyin muisteloimaan tuossa vähän yli viikko sitten, matkalla mökille itseasiassa, millaista oli festarielämä. Enhän ole käynyt festareilla sen jälkeen kun Laps on ollut ihan pieni. Olen ollut suorastaan anti-festari. Tuska meni sivu suun tänä vuonna, ei ollut rahaa kun lippuja vielä oli myynnissä(mutta olen osallistunut arvontoihin ja kilpailuihin, jos vaikka onnistaisi kerrankin...), mutta minä olen suunnannut katseeni jo ensi kesän Roskildeen. Laps haluaa sinne ja minä varsinkin haluan sinne. Tiedä sitten, kuinka siistiä on mennä äidin kanssa Roskildeen, mutta minä en Lasta yksin päästä! Koska tänä kesänä ei tule lomamatkaa(paitsi ehkä joku ihan pienenpieni), laitan rahaa säästöön ja hoidan meille ne Roskilden-matkat vaikka mikä olisi. Homma alkoi siitä, kun laps kysyi autossa, että mikä on paras festari Suomessa. Aloimme A:n kanssa muisteloimaan festarikokemuksia ja sitten aloin puhua Roskildesta.

 Muistan sen fiiliksen, kun oli nuori ja villi(hehe) ja saapui jollain autolla  tai kävellen tai bussilla tai millä lie sinne festareille, ensin siksakkia unikkopeltojen läpi(pelkästään se autossa jonottaminen sinne parkkipaikalle oli hauskaa) ja sitten parkkipaikan kautta leirintäalueelle. Ensimmäisen illan fiilis oli aina mahtavin: auringon laskiessa bändit olivat jo täydessä vauhdissa ja itse yleensä valui pikkhiljaa festarialueelle ja katseli ihmisiä kaljamuki kourassa. Kaikki hymyilivät ja morjenstivat, musiikki pauhasi ja ilmassa tuoksui tanskalle ja falafelille. Musiikin lisäksi Roskildessa parasta on ihmiset. Hämmästyttävän hyvännäköisiä, käsittämättömän hyväkäytöksisiä ja harvinaisen ystävällisiä ihmisiä käy siellä. Ensimmäinen toimenpiteeni oli aina käydä ostamassa pita-leipä ja vaellella sitä mussuttaen festarialueella.

Seuraava päivä oli jo ihan erilainen, kun heräsi teltassa/autossa/motellissa/ojassa/nurmikolla ja lähti suunnistamaan Roskilden uimahalliin suihkuun ja kehittämään aamiaista. Jokunen Roskilde on tullut vedettyä läpi pennittömänä ja vailla majoitusta, mutta pulloilla yms panttitavaralla pärjäsi aina todella hyvin ja aina tuli syötyä ja juotua hyvin. Faijani kävi myös festareilla ja saatoin pärähtää hänen teltalleen kavereideni kanssa syömään. Siellä oli aina tuoretta kahvia, puuroa ja sämpylöitä(ja jäkätystä siitä, että olin aina niin pilvessä, mutta sehän nyt kuului vain asiaan), faija heitti joskus vähän rahaa ja antoi nukkua autossaan, jos törmäsimme. Kyllä me aina taidettiin tavata, ei siellä voi olla tapaamatta tuttuja, vaikka olisi 80 000 ihmistä paikalla. Pari kertaa olen tainnut tulla sieltä ELMUn kyydillä kotiin. Luulen, että ensi kesänä otamme ELMU-matkan tai jonkun vastaavan. Ja lainaan jostain kunnon teltan ja retkikeittimet sun muut. Enkä polta pilveä tai heilu kännissä. Kokemus sekin. Haluan, että Laps pääsee kunnon festareille, eikä opi huonoille tavoille jossain raumanmeren juhannussikailussa tai vastaavassa.

Roskildessa tuli nähtyä mielettömästi hyviä bändejä, mutta jostain syystä kaikki on muuttunut puuroksi muistissani. Muistan yhden Pogues-keikan, jolla oli todella villi meno, fantastisia esityksiä joltain Pixiesiltä ja New Model Armylta ja sitten jotain päälavan bändejä, joita tuli kuunneltua kauempaa nurmikolla, kuten David Byrne. Kun oikein pinnistän muistiani, niin kyllä siellä on nähty ainakin Nirvana, Pearl Jam, Faith No More, Violent Femmes, Megadeth, David Byrne, Nuclear Assault(nämä taisivat olla 1992, kun olin raskaana ja selvinpäin. Kyllä, tarkistin juuri),Nick Cave& The Bad Seeds, Iggy Pop, Mano Negra, Living Colour, Elvis Costello, Pixies, Les Negresses Vertes, Sonic Youth, Cult, The Cure, Einstürzende Neubauten, Jesus Jones, The Cramps ja New Model Army. Okei, lunttasin vähän, koska nuorena hyppäsin niin monilla festareilla, etten mitenkään voi muistaa missä, milloin ja minkä bändin olen nähnyt. Nämä minä nyt ainakin muistan nähneeni ja jos en Roskildessa, niin jossain muualla samoihin aikoihin.

Tänä kesänä siellä on tietty ihan hirveästi kaikkea, Radioheadia, Motorpsychoa, Black Mountainia, Cat Poweria, Slayeria, byhyy...Mutta maltan mieleni ensi vuoteen.

Nyt lopetan, ei minulla mitään asiaa ollutkaan. Himottaisi tehdä joku ihana keitto, mutta en nyt juuri keksi mitään. Saa antaa vinkkejä. Vihaan kesäkeittoa, muistakaa se.
-minh-

Nimittäin Laps protuleirille. Että oli taas hankalaa ja tietysti minun tunarointini takia.

Minua on himottanut mennä sinne Inkooseen jo pitkään ja lauantaina A. kävi hakemassa äitinsä auton ja karautimme mökille. Lapsen leirikamat oli pakattu mukaan ja suunnittelimme lähtevämme kolmen aikaan tänään ajamaan Sauvoon, jotta Laps pääsisi viideksi alkavalle leirille hyvissä ajoin.

Mökillä olimme myöhään iltapäivällä, syötiin ja saunottiin ja minä join ehkä pikkuisen liikaa viiniä. Heiluin nimittäin kiikarit toisessa ja lintuopas toisessa kädessä pitkin kaislikkoja "tunnistamassa" lintuja kymmenen aikaan illalla. Kaikki näyttivät äärimmäisen kiinnostuneilta, kun kiljuin "harmaahaikara! Tääl on ihan salettiin harmaahaikara! Eiku se onki joku haukka! Vittu hei tääl on haukka!" ja luin pitkiä otteita eri lintujen ääntelemiskuvauksista.

Saaressa kyllä bongaa kaikenlaista, peuroja ihan tuhottomasti(joskaan minä en nähnyt vielä yhtään), ne ovat syöneet juhannusruusun ihan tärviölle ja muutenkin syöneet ja talloneet koko pihan. En minä silti niitä toivo ammuttavaksi. Naapuri kuulemma on "harventamassa kantaa" ja käy tuollakin pihalla ammuskelemassa niitä jos näkee. On hiukan kyseenalaista kannanharventamista pienellä saarella, kun peuroja tulee kuitenkin uimalla lisää mantareelta ja muista saarista.

Aamulla A:n isä yllätti mäyrän raahaamasta jätesäkillistä roskia metsään, oli levittänyt säkin sisällön ensin pihalle ja paiskonut jätteitä ympäriinsä ja sitten päätti roudata saaliinsa piiloon. Minä nukuin sen ohi.
Lomaviikolla kyllä kuljen kiikarit ja kamera kaulassa koko ajan ja aion ikuistaa peuroja, mäyriä, hirviä ja mitä näitä nyt on.

Iltapäivän puolella A:n äiti ilmoitti lähtevänsä viemään Lasta leirille toisella autolla(koska A. nukkui vielä yhdeltä täyttä häkää) ja sitten ajettiin veneellä ja vaihdettiin autoa ja päästiin lopulta lähtemään. Heti Saloon johtavalle tielle päästyämme tajusin kuitenkin, ettei minulla ole leiripaikan nimeä tai osoitetta mukana, enkä muista muuta, kuin että se on jossain Sauvossa päin. Laps ei muistanut mitään. Meillä ei myöskään ollut karttaa.
Jollain kumman ilveellä sain kaivettua muistini kätköistä jonkun paikannimen ja sitten ajeltiin ympäri Paimiota ja Sauvoa, kunnes S-marketin myyjä sanoi, että senniminen paikka todellakin on parinkymmenen kilometrin päässä meren rannalla ja antoi vielä ajo-ohjeet. Hyvä meitsi!

Leiripaikka oli idyllisen ja kivan näköinen ja oltiin hyvissä ajoin, melkein ensimmäisinä paikalla. Laps jännitti koko viikonlopun ja ilmaisi jännityksensä murjottamalla mökillä ja autossa mp3-soitin korvilla ja Harry Potter-kirja naaman edessä. Aitasta singahti kuitenkin heti parkkeerattuamme kolme viehättävää teini-ikäistä neitosta, jotka vievät Lapsen aittaan, antoivat valita parhaan nukkumapaikan ja veivät sitten mehulle ja tekemään jotain humoristista tutustumistehtävää. Laps näytti ilmeillään, että äidin olisi syytä häipyä ja vähän äkkiä, mutta suostui kuitenkin halattavaksi ja pussattavaksi. Sovimme, että hän tekstaa illalla. Kello on jo puoli yhdeksän. Mitenköhän se pärjää siellä?

A:n äiti ajoi meidät Helsinkiin ja minä tulin kotiin potemaan lievää krapulaa. Hunajatee auttaa. Kohta laitan ruokaa (spagettia ja kermaista herkkusieni-purjokastiketta) ja lösähdän telkkarin eteen.

Ensi viikolla yritän päästä Marinadille leipomaan vatruskoita ja lifestyle-bloggaamaan. Jos pääsisi vielä pelaamaan jalkapalloa, niin olisin itseeni tyytyväinen. Nyt kasvatan vatruskanhimoani ja yritän sopia päivästä.

edit. 22.01
Huh, tulihan se viesti sieltä leiriltä. Ohjaajat ovat kuulemma kivoja, leiriläiset vähän ujoja ja joku vanha tarhakaverikin siellä on. Saunaan olivat menossa. Kauheeta, miten sitä voi jännittää lapsensa puolesta yhden leirin takia!
-minh-

Minusta on tuntunut jo pitkään, että Suomessa ilmapiiri on todella kylmä ja vastenmielinen. En aio edes aloittaa noista ryvettyneistä valehtelijapoliitikoista. Jokainen niistä ansaitsisi kenkää ja hallitus pitäisi laittaa nurin. Kylmällä ilmapiirillä tarkoitan kaikkea mitä tapahtuu ja miten tapahtumiin reagoidaan, sekä yleisiä asenteita. Ennakkoluuloisuus ja kyynisyys ovat päivän sana. Aina pitää vihata jotain ihmisryhmiä ja koko ajan kaivaa syyllisiä jostain muualta kuin itsestä. Jos aletaan puhua siitä, kuinka moni ihminen Suomessa voi huonosti ja elää laadutonta elämää, keskustelu kääntyy ulkomaalaisiin ja islamiin ja silloin ei voi enää sanoa mitään. En löydä rakentavaa keskustelua esim. maahanmuutosta. Sukupuoleten välinen tasa-arvo on joku ihmeellinen taistelukenttä, johon vedetään kaikkia mahdollisia ihmisryhmiä mukaan, vaikka ne eivät siihen edes kuuluisi.
Nyt minulla on ainakin esimerkki siitä, miltä  keskustelu tuntuu nykyään:

Puhuin tänään yhden puolitutun naapurin kanssa tuossa ulkona. Juttelimme jotain yleistä pihasta ja kuinka kiva se grilli on ja kuinka lapsilla on niin mukavaa täällä. Ohitsemme käveli naapuriperhe, viisikymppinen suomalainen mies, hänen teini-ikäinen poikansa, 30-40-vuotias aasialainen vaimo ja rattaissa alle kaksivuotias lapsi. Pariskunta kulkee aina käsi kädessä, nauraa ja juttelee ja teinipoika työntelee usein pientä sisartaan rattaissa. Perhe on asunut tässä talossa jo monta vuotta, mutta en tunne heitä kuin ihan moikkaustasolla. Naapurin nainen(minun ikäiseni), jonka kanssa juttelin, morjensti iloisesti perhettä ja kysyi: "Mihinkäs sitä ollaan näin perjantai-iltana menossa?" Perheen isä ja äiti vastasivat yhteen ääneen, että pizzalle ja kävelylle. Välittömästi perheen ollessa kuulomatkan ulkopuolella, naapurini katsoi minua salaliittoilmeen ja merkitsevän hymyn kera ja sanoi: "Siis mähän en todellakaan ole mikään rasisti(here we go...), mutta miten voi tollanenkin avioliitto toimia, että muija on ostettu jostain postimyynnistä? Näkeehän sen jo, ettei niillä ole mitään yhteistä. Musta on kyllä todella väärin, että suomalaiset rasvaset vanhat äijät hakee noita pikku thai-vaimoja ja asettaa meille sitten vaatimuksia niiden tapojen mukaan. Toikin varmaan hieroo ton ukon jalkoja joka ilta ja palvelee sitä ja sit se äijä julistaa, että suomalaiset naiset on niin kauheita rekkalesbofeministejä kun ei tee samaa". Minä vajosin masennukseen samantein. Kyseinen "pikku thai-vaimo" puhuu hyvää suomea ja kävi töissä ennen lapsen syntymää, enempää en tiedä, mutta miksi minun pitäisi tietääkään mitään koko perheestä, joka näyttää harvinaisen onnelliselta ja hengaa yhdessä, mustatukkainen ja lävistetty punkkari-teini pykälässä aina kun heitä näkee? Pariskunta näyttää aidosti rakastuneelta. Perhe näyttää onnelliselta. Äijä istuu hiekkalaatikolla pikkulapsensa kanssa viikonloppuisin. Juu, mies on ehkä 45-50-vuotias, vaalea ja kaljuuntuva, sekä mahakas(myös valkoiset tennissukat ja vyölaukku) ja nainen on pienikokoinen, pitkätukkainen ja nuorempi, ihan tavallisen näköinen aasialainen nainen. Mikseivät ne voisi olla rakastuneita? Onko se mahdotonta? Onko se välttämättä niin, että mies on "ostanut" naisen Pattayan-matkaltaan ja haluaa alistuvan ja passaavan aasialaisen naisen, joka hieroo hänen haisevia jalkojaan iltaisin? Onko mies surkuteltava ATM, koska hänellä on aasialainen vaimo?

Naapurin juoruämmä jatkoi länkytystään ja otti seuraavaksi avautumisasiakseen afrikkalaiset naiset: "ne"  istuvat jalat levällään ja huutavat hirveällä äänellä ja haisevat "vahvalle". Kysyin, että haittaako se häntä jotenkin. Hän sanoi, että se tarkoittaa sitä, että "ne" tarjoavat itseään ja kohta suomalaiset miehet ovat päässeet "itseään tarjoavien naisten" makuun ja vaativat samaa suomalaisilta. Että johan se on nähtävissä siinä, että Anu Saagim kirkuu lehdissä, kuinka naisten pitäisi olla miellyttävämmän näköisiä miehille ja suomalaisia naisia saa arvostella ja haukkua julkisesti. Että hän on feministi ja rakastaa "omaa maataan" , eikä missään nimessä ole mikään rasisti, mutta kaikki nämä "kehitysmaiden naiset" huonontavat suomalaisen naisen asemaa. Kysyin, että mitä asemaa ja millä tavalla ja naapuri katsoi minua ihan kuin olisin esittänyt Suomen liittämistä Saudi-Arabiaan ja vaatinut burkha-pakkoa siinä paikassa.
"Haluutsä tasa-arvoa vai haluutsä, että me ollaan rivissä kauppatavarana miehiä varten?"

Valitettavasti minä en keksinyt enää mitään sanottavaa. Sanoin ainoastaan, että kyllä tuo minusta vähän rasismilta haiskahtaa mutta että nyt pitäisi päästä vessaan. Minä en enää jaksa! Minua hävettää edes kuunnella tuollaisia juttuja. Vähän yli vuosi sitten sama nainen puhui minulle siitä, kuinka hänen ex-kämppäkaverinsa oli mennyt naimisiin itseään 20 vuotta vanhemman miehen kanssa ja kuinka väärin ex-kämppis teki kaikkia muita naisia kohtaan. "Naimakaupoista" hän puhui. Kun silloin sanoin, että ehkä he ovat onnellisia, hän tuhahti ja sanoi jotain tähän suuntaan: "Vanha mies ja nuori nainen on aina sopimusliitto. Mies saa statusta sillä, että hänellä on nuori nainen, hän vaikuttaa viriililtä, ja nainen saa taloudellisen turvan blaablaa.." Silloinkin sanoin jotain yhdentekevää, kuten, että " ai, minäkin styylasin joskus itseäni 20v. vanhemman miehen kanssa ja meillä oli tosi hauskaa".

Tiedän kyllä, mitä kaikkea voisin sanoa, mutta kun en vain jaksa. Juuri tuollaista kyynistä asennetta kuulee koko ajan enemmän ja enemmän.

Tarkoitus oli kirjoittaa myös siitä tissejä imeskelevästä lääkäristä ja vertailla erilaisia oikeuden päätöksiä ja tuomioita eri rikoksista (mm. käsite "lievä raiskaus" ja verrata raha- ja väkivaltarikoksien tuomioita), mutta tällä hetkellä tuntuu turhauttavalta. Jaksan paasata ja keskustella ja väitellä yleensä loputtomiin näistä asioista, mutta minulla on nyt sellainen olo, että Suomessa ajetaan ihan käsittämättömiä asioita ja niitä ajavat ihan käsittämättömät tyypit. Ainoa viestini hallitukselle ja päättäjille on nyt: Erotkaa, saatanan ryvettyneet eliittipaskat!
-minh-

Käsittämätön raivokohtaus ja kauhea taantuma. Yritän toipua tässä ja ottaa rauhallisesti. Ihan pikkuasioita taas, ei mitään oikeaa syytä saada kohtausta ja kirkua ja potkia seiniä. Kävin kaupassa ostamassa viimeisillä rahoillani ruokaa. Nyt on siis kesäkuun 5. päivä ja minulla on 15€ jäljellä, ruokaa vajaaksi viikoksi. Se aiheuttaa pienoista stressiä ja ärtymystä. Kaupasta tullessani jäin pyörän alle. Tyttö pyörän selässä meni ihan paniikkiin, koska lähti tunkemaan pienestä raosta ja väärältä puolelta, enkä minä kuullut mp3-soittimen takia takaatulevaa pyörää. Kauppakassi levähti pitkin katua ja pyytelimme molemmat anteeksi. Jollain ihme ilveellä sain raahattua ostokset kotiin. Kotiovella puhelin oli sammunut ja levinnyt pitkin laukunpohjaa ja ostokset lentelivät kadulle kun etsin avaimia. Paprika vieri julkkiksen auton alle, enkä vittu todellakaan lähtenyt sitä sieltä ryömimään. Rappukäytävään oli jätetty maalausteline niin, että pudotin toisen läpsyttimen portaiden juurelle enkä meinannut päästä maalaustelineen ohi. T-paitani(kuukauden vanha)  hankautui vastamaalattua seinää vasten ja on nyt selästä turkoosi. Omaa ovea avatessa avain tipahti avaimenperästä ja koko avaimenperäsysteemi levisi pitkin lattioita. Potkin ovea ja karjuin kurkku suorana kaikki solvaukset mitkä tiedän. Huusin "VITUN HUORA-AVAIN SAATANA! VITTU MÄ EN KESTÄ! VITTU KUOLE!!!", kun naapurin nuoripari avasi oven ja oli tuomassa vauvaansa ulos nukkumaan. No vittu anteeks. Samaan syssyyn putosi mp3-soitin ja paristo vieri portaat alas. Karjuin pelkkää vittusaatanaa siinä vaiheessa ja änkesin raivosta sinisenä sisään, astuen tietysti paljaalla jalallani kissanpaskaan. Laps ei ollut siivonnut pottia kun lähti A:n luokse kitaraa rämpyttämään. Paprika on auton alla, varvastossu rapussa ja samoin puolet avaimistani ja soittimen paristo. Ulko-ovi lenksottaa eikä mene kunnolla kiinni ja teepaita on pilalla. Olipa taas raivoni arvoista.

Yöllä minua on syönyt joku hyönteinen ja olen saanut allergisen reaktion. Vasemman käden etusormi on turvonnut kolminkertaiseksi, samoin otsan vasen puoli. Vasen jalkapöytä on limppu ja joka puolella kroppaa on tautisen kutiavia ja kipeitä puremia. Ostin seitsemän euron tuubin apteekista, eikä se auta pätkääkään. Raavin äsken etusormen auki. Se  halkesi kuin ylikypsä makkara. Siistii.

Kaiken kukkuraksi minulla on elämäni ensimmäinen hiivatulehdus. Hiivis. Hyi saatana! Se ei lähde millään pois ja olen kuin tulisilla hiilillä. Farkut tuntuu pahalta, eikä jokapäiväinen fillarointi tunnu auttavan asiaa.
Odotan tässä, että kana-nuudelivuoka paistuu ja sitten tulee Tehis. Tehiksen jälkeen aion muuttaa suihkuun asumaan. Miksei voi olla jo perjantai ja viikon työt ohi? Mistä vetoa, että laukkuuni unohtunut luontoarpa olisi 10 000 euron päävoittoarpa, jos siinä olisi kolme samaa merkkiä, eikä tietenkään ole?
-minh-

Tänään oli siis pyykkipäivä. Olenko koskaan kertonut, että pyykinpesu kuuluu lempipuuhiini? Ja nimenomaan pesutuvassa. Raato pesukoneeni seisoo edelleen kylpyhuoneen nurkassa, eikä ole suostunut useista kehotuksista huolimatta kävelemään kaatopaikalle tai edes taloyhtiön sääntöjen vastaisesti yöllä hissukseen roskikseen. En kyllä osta enää koskaan omaa pesukonetta jos vain saan käyttää pesutupaa. Pyykistä tulee paljon puhtaamman tuntuista ja kuivausrummusta ne on ihana viikata siisteihin pinoihin ja lajitella kaikki parittomat sukat. Oikeasti rakastan pyykin kanssa touhuamista, lajittelua, ripustamista ja viikkaamista ja tietenkin lakanoiden vetämistä, mutta se on harvinaista herkkua meillä. Parasta pesutupapäivissä kuitenkin on nukkasihdin puhdistus, aah! Harjaan kuivausrummun nukkasihdin ennen ja jälkeen kuivauksen ja suoritan samalla vertailevaa tutkimusta pölystä ja lemmikkieläintenkarvasta, joka ihmisten pyykeistä sihtiin materialisoituu. Meidän pyykistäpä lähteekin taatusti maailman eniten pölyä, karvaa ja nukkaa! Harjaan aina kuivauksen jälkeen valtavia pölypalleroita sihdistä ja saan melkein seksuaalissävytteistä nautintoa sen puhdistamisesta.

Kotona heitin Grandiosan uuniin ja istuin koneelle suorittamaan joka kuukausittaista tuskien taivalta, eli tilin tyhjennystä. Tällä kertaa laskujen jälkeen jäi 75 euroa kesäkuuksi, jihuu! Enkä edes maksanut sähkölaskua tai lyhentänyt velkaani A:lle.

Sovin A:n äidin kanssa nyt virallisesti siitä lomaviikosta Inkoossa ja keskustelin Lapsen kanssa siitä, kenen luokse hän menee hoitoon. Ei kuulemma kenenkään, hän haluaa olla kissojen kanssa yksin kotona sen viikon. Lopulta suostuin. A. asuu ihan vieressä ja Laps voi mennä sinne tai A. voi tulla meille, Lapsen isä asuu lähellä ja äitinikin ottaa varmasti Lapsen luokseen yhdeksi yöksi jos tarve vaatii.

Kumpikin on nyt tyytyväinen. Minä saan istua laiturinnokassa viikon vaikka 24h ja olla rauhassa ja Laps saa leikkiä aikuista ja pitää kämppää pystyssä ja kissoja hengissä kaupungissa. En vain edelleenkään ole vakuuttunut siitä, että vasta syksyllä 16v. täyttävän pojan pitäisi saada olla viisi päivää yksin kotona. Mitä mieltä olette?
-minh-

Olen tänäänkin yksin kotona, huomenna Laps tulee ja loppuviikko eletään normaalisti yhdessä. Huomaan olevani hiukan hämmentynyt kun hän on poissa viikolla. Onhan hän isänsä luona joka perjantai ja joka toisen viikonlopun kokonaan siellä, mutta olen niin tottunut yhteiseen arkeen ja rutiineihin, että maanantai ja tiistai yksin tuntuvat omituiselta. Tänään aion syödä pastaa tomaatti-yrttikastikkeen kanssa ja aloittaa uuden kirjan, Nicole Kraussin Rakkauden historia(kirjoitin ensin tietysti raakuuden historia). Eilen söin lihamureketta salaatin kanssa ja nypin kulmakarvojani, tein kokovartalokuorinnan ja himorasvauksen. Iho tuntuu tosi hyvältä ja olen saanut vähän väriäkin pintaan. Viikonloppuna makasin pihalla lukemassa tuntikausia syöden jäätelöä(vakava riippuvuus päällä).

Kirjoista puheenollen, olen edelleen lukenut hirveästi, mutta en mitään mainittavaa. Poistin sivupalkista kaikki leffa- ja kirjaseurannatkin, koska en ole jaksanut ajatella lukupäiväkirjaa viime aikoina. Olen lukenut lähinnä kevyttä viihdettä ja väliin jonkun klassikon uusiksi. Joseph Conradin Pimeyden sydän jaksaa aina tehdä vaikutuksen ja ahdistaa. Luin yhden hyvän kirjan muuten, nimittäin Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo(mikä minua vaivaa, kirjoitin aikamaustajan vaimo?). Siinä vaihtelevat kertojina Henry ja Claire, jotka ovat naimisissa. Henryllä on aikasiirtymähäiriö, eli hän tahtomattaan matkustaa ajassa edestakaisin. He tapaavat ensi kerran Henryn ollessa 36- ja Claren 6-vuotias(heidän oikea ikäeronsa on vain kuusi vuotta) ja jatkavat aikamatkatapaamisia siihen asti, kun Claire on aikuinen. Hän tietää, että tulee menemään Henryn kanssa naimisiin, mutta Henry ei tiedä sitä eläessään itse oikeassa ajassa. Hän vain singahtelee Claren talon taakse niitylle eri ikäisenä ja eri tilanteista, jatkaa samalla elämäänsä oikeassa ajassa kirjastonhoitajana ja aikamatkailee muuallakin. Kun Clare täyttää kahdeksantoista, he tapaavat viimeisen kerran ja sitten tulee tauko. Muutaman vuoden päästä he tapaavat oikeassa ajassaan, rakastuvat ja menevät naimisiin. Heidän uudelleen tavatessaan Clare tietää Henrystä kaiken ja on tuntenut tämän koko ikänsä, mutta Henrylle Clare tulee uutena ihmisenä elämään.
He elävät suhteellisen onnellisina Henryn jatkaessa aikamatkailuaan. Hän saattaa kadota missä vain ja kuinka pitkäksi aikaa tahansa. Kohtaukset tulevat stressistä ja kiihtymyksestä, esim. omissa häissään Henry pärähtää toiseen aikaan ja tulee neljäkymppisenä alttarille ja vihkimisen jälkeen katoaa taas ilmestyäkseen taas nuorena hääjuhliinsa. Vuosien kuluessa aikamatkailu ja lapsen yrittäminen aiheuttaa heille vakavan kriisin, mutta he tekevät kaikkensa toistensa eteen ja päättävät onnistua.

                                 

Kirjassa kuvattu aikamatkailu tai aikasiirtynähäiriö tuntuu jonkun ajan kuluttua ihan luonnolliselta. En ole varma, onko koko aikasiirtymähäiriö täysin epälooginen ja täynnä aukkoja vai noinko se toimisi oikeastikin. Välillä ihmettelin, miten jotkut asiat Henry voi tietää ja muistaa ja sitten taas unohtaa toiset, mutta saatoin itse mennä sekaisin aikasiirtymähäiriön sääntöjen kanssa. Sitäpaitsi minusta on turhaa pohtia logiikkaa kun kyse on tarinasta, tärkeämpää on se, miten tarina kerrotaan kuin sen aukottomuus. Onhan koko juttu fantasiaa, mutta mahtava ajatusleikki ja aika ihanasti kirjoitettu kirja. Kritisoitavaakin löytyy. Clare on loppujen lopuksi ärsyttävä hahmo, hänen koko elämänsä kuusivuotiaasta lähtien pyörii Henryn ympärillä. Hän on taiteilija ja minusta taiteilijalla pitäisi olla vähän omaakin elämää, josta ammentaa taiteeseen, mutta Clarella on vain Henry ja pakkomielle saada lapsi tämän kanssa. Koko kirjan ajan Clare odottaa miestään, eikä tunnu ajattelvan mitään muuta. Hän on myös hyveellinen ja oksettavankin uskollinen Henrylle, joka puolestaan saa kirjassa tehdä muutakin kuin ajatella Clarea, hän aikamatkustelee ja elää muillakin tasoilla kuin Claren kanssa, hänellä on kunnollinen oma historia ja hänet on rakennettu kiinnostavaksi hahmoksi. Mietin jossain vaiheessa lopussa, kun juttu kävi jo todella imeläksi, että mitä jos Niffenegger olisi kääntänyt asian päinvastoin ja Clare olisikin ollut aikamatkustaja. Siitä olisi tullut muutamia käytännön ongelmia jo valmiiksi horjuvaan aikamatkailulogiikkaan, mutta ainakaan asetelma ei olisi ollut niin perinteinen. Kas, feministi minussa puhuu taas. No sehän on ihan hyvä asia..
Kirjan parasta antia on Henryn aikamatkailu ja suurin heikkous tarinan lässähtävä ja venytetty loppu. Ikäänkuin kirjailija olisi halunnut tehdä jonkun kliimaksin tarinaan, mutta jäänyt sitten haaveilemaan henkilöistään osaamatta päästää heistä irti ja keksimättä kuitenkaan mitään sen kummempaa. Minä kyllä mietin muutamassakin kohtaa, että tähän olisi hyvä lopettaa, enkä enää lopussa oikein odottanut mitään mielenkiintoista, kun selvää on, että Henryn ja Claren rakkaus on elämääsuurempaa ja sitä tässä nyt sitten hehkutetaan. No, suosittelen kuitenkin rakkaustarinoiden ja maagisen realismin ystäville.

Olen myös katsonut paljon leffoja, enkä muista niistä puoliakaan, mikään ei vain ole oikein innostanut ja jäänyt mieleen, paitsi viikonloppuna A:n kanssa katsomani Leijapoika. Harmi, etten ollut saanut luetuksi kirjaa (kirjoittanut Khaled Hosseini) ennen elokuvaa, koska uskon, että se olisi ollut vielä parempi. Leijapoika on lapsuustarina Afganistanista ja kahden pojan ystävyydestä. Amir on varakkaan kabulilaisen kommunistivastaisen miehen poika ja Hassan heidän palvelijansa poika. Amir lennättää leijaa ja Hassan auttaa löytämällä nopeasti leijan laskeutumispaikan(nimi Kite Runner tulee siitä, että leijakilpailuissa laskeutuneen leijan saa löytäjä pitää, joten kite runner on sellainen tyyppi, joka osaa paikallistaa sen nopeasti ja juosta hakemaan ennenkuin muut lapset löytävät sen). Eletään 1970-lukua Kabulissa, ennen kommunisteja ja talebaneja. Pojat ovat parhaita ystävyksiä ja vannovat lojaalisuutta toisilleen. Amir kuitenkin pettää Hassanin ja petos kulkee koko tarinan mukana Amirin ja hänen isänsä kanssa Amerikkaan. Amir törmää menneisyyteensä aikuisena ja lähtee kohtaamaan ja sovittamaan asiaa Afganistaniin.


                     

Elokuva oli sen verran sentimentaalinen, että paruimme A:n kanssa rivissä sohvalla. Haluan kyllä lukea kirjankin, sekä Hosseinin seuraavan romaanin Tuhat loistavaa aurinkoa. Kirjoittakaa kommenttiboksiin mielipiteitänne näistä, jos olette lukeneet. Myös muita kirjavinkkejä kaivataan. En ole käynyt kirjakaupoissa tutkimassa muiden kauppojen valikoimia pitkiin aikoihin ja tuossa välissähän minulla oli kausi, että luin kaikki P.D. Jamesin Dalgliesh-dekkarit uudestaan ja sitten paneuduin viihteeseen oikein huolella. Muutamia hyviä oli joukossa, mutta myös ihan totaalista höttöä, josta tulin vain pahalle tuulelle.

Minulla on tänä kesänä elämäni ensimmäinen virallinen täysi neljän viikon kesäloma(jihuu). Fiksuna(?) likkana menin pilkkomaan sen osiin, eli juhannuksesta viikko eteenpäin on lomaa ja elokuun alussa kaksi viikkoa. Vielä yksi viikko jää syksylle, varmaankin lokakuulle. Haaveita ja suunnitelmia oli vaikka minkälaisia. Ensinnäkin halusin viedä Lapsen jonnekin lomalle, Kreikkaan viikoksi tai edes Eestiin rantalomalle. Mehän emme ole metkustelleet tai käyneet lomilla missään Lapsen kanssa. Viime vuosina Laps ei ole myöskään halunnut lähteä etelään minun ja A:n kanssa, vaan on ollut sitä mieltä, että se on tylsää ja perseestä. Isänsä kanssa hän on käynyt interraililla ja matkustellut Kreikan saaristossa. Minä olen luvannut viedä Lapsen Afrikkaan ja sen lupauksen aion myös pitää. Odotan, että taloudellinen tilanteeni kohenee seuraavan kymmenen vuoden aikana ja yritän aloittaa säästämisen. Vaikka olisin kuusikymmentä ja Laps neljäkymmentä kun se onnistuu, aion todellakin tehdä sen matkan hänen kanssaan.

Elokuussa siis lähdetään toivottavasti Eestiin mutamaksi päiväksi, ellei sitten satu kohdalle luontoarvan jättipottia ja halpaa äkkilähtöä Kreikkaan, mutta I wouldn´t hold my breath...

Puhuin A:n äidin kanssa puhelimessa ja sovimme, että vietämme juhannuksen Inkoossa perinteiseen tapaan. A:n äiti ehdotti, että jos haluan, voisin jäädä mökille viettämään lomaani vaikka koko viikoksi. Kuvitelkaa! YKSIN, omassa rauhassa saaressa Inkoossa kesälla!!! En oikeasti pysty kuvittelemaan tällä hetkellä mitään muuta yhtä houkuttelevaa. Olin viimeksi lomalla elo- syyskuun vaihteessa viime vuonna kun olimme Kreikassa A:n kanssa ja nyt tarvitsen todellakin lepoa ja rauhaa ja yksinäisyyttä. Ajatus tuntuu niin mahtavalta, olla saaressa yksin edes muutama päivä, saati sitten viikko, että olen jo alkanut stressaamaan suunnitelman epäonnistumisesta. A:lla ei ole lomaa ennenkuin elokuussa, eikä hän voi olla mökillä viikolla, A:n vanhemmat eivät ole lomalla vielä silloin, eikä Laps suostu missään tapauksessa jäämään juhannuksen jälkeen sinne. A:n sisko saattaa kyllä haluta jäädä, mutta hän on aivan fine. Tulemme ihan mukavasti toimeen ja S. antaa todellakin minun olla rauhassa jos haluan. Ideaalista olisi viettää viikko siellä yksin, mutta en ole pettynyt jos S. onkin siellä osan ajasta.
Nyt ajattelen vain saunomista, mereen pulahtamista, muurinpohjalettuja, lintujen ja veneiden kiikarointia, sienestystä, tikanheittoa, laiturilla makaamista, radion kuuntelua ja pasianssin pelaamista sadepäivänä, kylmää olutta illalla laiturinnokassa, hyvän kirjan lukemista, päiväkirjan kirjoittamista, yrttien keräämistä salaattia varten ja uusien perunoiden keittämistä, syömistä, syömistä, syömistä... Ei tarvitse puhua kenenkään kanssa sanaakaan, ei tarvitse herätä aikaisin, pukeutua, meikata tai katsoa kelloa, palvella ketään, hymyillä, olla kohtelias, eikä ajatella mitään. Tarvitsen lepoa, toipumista ja voimien keräämistä ja parhaiten se onnistuu Inkoossa. Kotona viikon loma menee joko sähläämiseen ja bailaamiseen tai sitten velttoiluun ja huonon omantunnon potemiseen siitä, ettei tee mitään rakentavaa.  Kolme viikkoa lomaan!
-minh-

Se on taas maanantai ja lihamurekepäivä. Olen hirvittävän väsynyt, vaikka viikonloppuna tuli rentouduttua ja levättyä hyvin. Luulen, että olen aika stressaantunut.
Viikko sitten A. joutui sairaalaan. Nyt tehdään tutkimuksia ja kyse on todella vakavasta asiasta. Minulle ei tietenkään ole oireista kerrottu, ennenkuin tuli lähtö ja lääkärit ilmaisivat syvää huolestumista.

Ystäväni M. on muuttanut pois avomiehensä luota. Miehellä oli toinen nainen(kaksikin), hän jäi myös kiinni kamanvedosta(kovia aineita, säännöllistä käyttöä, M. itse ei ole ikinä koskenut huumeisiin) ja siitä, että oli jättänyt vuokrat maksamatta monelta kuukaudelta. Mies on myös minun kaverini, ollut jo vuosia ja epäilin koko ajan, että voiko se muka olla muuttunut niin totaalisesti, mutta halusin uskoa siihen suhteeseen. M:n tilanne sai minut hirveän stressin valtaan ja jollain tavalla myös masentumaan. En oikeasti käsitä, miten maailma voikin olla täynnä tuollaisia verenimijöitä, jotka lyttäävät toisen itsetunnon, pettävät ja valehtelevat ja ovat sitten niin kovasti pahoillaan- että jäivät kiinni.
 Tuntuu, kuin melkein jokainen ystäväni olisi seurustellut tai ollut naimisissa jonkun patologisen valehtelijan, hakkaajan, pettäjän tai psykopaatin kanssa. Pahinta on se, kun näkee jonkun kaverin uudessa kumppanissa ne piirteet/niitä piirteitä ja tietää, että tuota kaveria pitäisi juosta karkuun ja lujaa, mutta ei voi sanoa sitä. Vihjailu ei ole kivaa, mutta ei myöskään se, että tietää jotakin ja joutuu keksimään mahdollisimman hyvän tavan kertoa se ystävälle tai pitää päänsä kiinni. Kertomisesta  ja varoittamisesta seuraa järjestään riitaa ystävän kanssa ja kertomatta jättämisestä huono omatunto. Ei ystävälle voi sanoa: "Minä en pidä sinun uudesta poikaystävästäsi, se on vaarallinen ja hullu, jätä se välittömästi." Voi vain tukea ja lohduttaa ja olla keskenään sitten jälkiviisas.

Ennen A:n sairastumisjuttua näin pitkästä aikaa lentounta. Minähän en koskaan liitele kuin lintu tai pörrää Katto-Kassinen tyylillä unissa, vaan ikäänkuin luistelen ilmassa. Se muistuttaa vähän kung fu-elokuvien kattojen yli pomppimista. Jos potkaisen itseni tarpeeksi ponnekkaasti liikkeelle vaikka mäen päältä, huomaan pystyväni pysymään ilmassa vaikka kuinka pitkään. Teen kaarroksia ja käännöksiä pystyasennossa ja ajattelen aina: "Voi hitto, kun olen ollut tyhmä, en ole uskonut, että voisin lentää ja tämä on näin helppoa. Olisin voinut tehdä tätä milloin vain, jos olisin vain uskonut itseeni." Lentelin talvisen Tampereen Pispalan yllä ja kurkin jouluvaloilla ja lyhdyilla koristeltuihin puutaloihin ja valitsin kutsuvimman ja kodikkaimman näköistä kuistia. Aina joku asukas meinasi huomata minut, mutta ponkaisin vain piruetin kera räystään yli ja menin pihakuusen latvan taakse piiloon.

Uni sai minut hyväntuuliseksi ja luottavaiseksi koko päiväksi ja vielä seuraavaksikin päiväksi, mutta sitten A. soitti, että nyt tuli sairaalakeikka.

Kävin toissaviikolla siivoamassa äidin luona. Vielä on about kuusi kertaa jäljellä ja sitten olen maksanut velkani hänelle. Olen käynyt viime syksystä asti kerran viikossa imuroimassa, moppaamassa, pesemässä kylppärin ja vessan ja pyyhkimässä pölyt. Välillä on jotain projektia, kuten saunan tai terassin pesu tai keittiön kaapinovien hinkkaus. Siivouksesta on tullut osa viikkorutiinia, eikä se ole raskasta, paitsi nyt keväällä on ollut, kun olen joutunut käymään töiden jälkeen. Syksyllä ja talvella tein iltavuoroja ja siivous hoitui kätevästi aamulla.

Viimeksi kun kävin, (vai oliko se sitä edellinen kerta) nuorin siskoni oli lähdössä takaisin opistolle tai juuri tullut sieltä lomalle kotiin ja puki tai riisui eteisessä ulkovaatteita. Äiti halasi häntä. Se vaikutti minuun kuin sähköisku. Äiti ei koskaan, ei ikinä, halaa minua. Ehkä omissa häissäni on saattanut halata, mutta en muista yhtään kertaa. Siskoa hän halailee luontevasti. Kun lähdin kotiin, yritin olla itkemättä matkalla. En tiedä, miksi tulin niin kateelliseksi ja tunsin itseni niin...ei-halutuksi tai ei-pidetyksi. Jotain sellaista kuitenkin tunsin ja tyypilliseen tapaani aloin paisuttelemaan asiaa kotona. Porasin koko illan sohvalla sitä, että minusta tuntuu kuin olisin äidille kauhean rasittava. Niin varmaan olenkin. Ei pitäisi olla mikään ihme, että hän on rasittunut, kun on joutunut auttamaan niin hirveästi yli kolmekymppistä tytärtään. Silti vaan tuntuu siltä, että olen pelkkä taakka, että hän ei ole kiinnostunut minusta eikä halua viettää aikaa kanssani. Me emme tapaa nykyään koskaan kaupungilla, kuten ennen, emmekä puhu enää ikinä puhelimessa(paitsi kun sovitaan siivouspäivistä). Minulla on kaksi ystävälippua Kansallisteatteriin ja haluaisin mennä äidin kanssa, mutten uskalla kysyä, koska pelkään, ettei häntä kiinnosta. Sain kuitenkin äidin vanhan pyörän syntymäpäivälahjaksi ja meidät kutsutaan aina juhlapäivinä syömään, äiti myös maksoi Lapsen Prometheus-leirin, joten en voi väittää hänen mitenkään syrjivän tai välttelevän minua. Eikä toinenkaan sisko äidin kanssa halaile tai tapaile(käsittääkseni) kovin usein, mutta minusta tuntuu silti pahalta. Olen iloinen nuorimman siskon puolesta, koska he ovat läheisiä, mutta nykyään vajoan aina itsesääliin, kun ajattelen äitiäni ja meidän suhdettamme. Ehkä hän on vain kiireinen. Tai sitten ei vain kiinnosta.

Aloin nähdä toistuvaa unta sen siivouskerran jälkeen. Unessa tulen johonkin asuntoon, joka on samalla tuttu ja vieras. Löydän äidin makaamasta sängyltä, hänen kaulansa on katkaistu kahdesta kohtaa siististi, verta ei ole valunut paljon yhtään ja hän vain makaa päiväpeiton päällä samanlaisessa tukassa kuin hänellä oli 80-luvulla ja harmaassa neulepaidassa. Heti, kun huomaan ja sisäistän, että äiti on todellakin kuollut, tapahtuu jonkinlainen siirtymä toiseen ulottuvuuteen ja olen siinä asunnossa (elävän) äidin kanssa kahdestaan. Hän istuu keittiössä juomassa kahvia ja minä istun sylissä. Hän hytkyttää minua polvellaan radiosta tulen musiikin tahdissa ja vastailee älyttömiin kysymyksiini. Joissakin unissa menemme päiväunille isolle sängylle, aina olen ihan itseni ja aikuinen, mutta käyttäydymme kuin olisin kaksivuotias. Joissain unissa äiti laittaa minulle Vitalista naamaan ennen uloslähöä ja joskus antaa minulle vaatekappaleita, että pukisin ne päälleni. Hän myös auttaa minua pukemaan.

Näen tätä unta nykyään melkein joka yö. Herään aina samaan tuskaiseen oloon, että äitini ei välitä minusta ja olen hänelle pettymys ja rasite.

Tuollainen yöelämä vie voimat. Ihan totta, se on kauhean kuluttavaa, kun uni tulee mieleen monta kertaa päivässä ja siitä tulee surullinen olo ja itsesääli ja martsafiilis alkaa väkisin tunkea päälle. En ymmärrä, miten voin tuntea näin raskaasti tästä asiasta, vaikka meillä on äidin kanssa ihan hyvät välit. Jos häntä ei kiinnostaisi, hän ei varmaan olisi auttanut minua viime syksynä pitämään asuntoni ja laittamaan raha-asiani kuntoon. Jos hän ei uskoisi minuun, hän ei olisi tehnyt kanssani sopimusta velan poismaksamiseksi, vaan olisi vipannut rahat tympeästi niin, että molemmille olisi jäänyt  fiilis, etten osaa hoitaa asioitani ja käytän häntä hyväkseni.

Perjantaina oli Lapsen koulun päättäjäiset. Äiti lähetti viestin, että siirretään ikkunanpesu toiseen kertaan ja vastauksessani sanoin Lapsen kevätjuhlista. Hän ei kuitenkaan tekstannut enää. Olin pettynyt, koska ajattelin, että hän haluaisi tietää, miten Laps läpäisi peruskoulun, pääsikö luokaltaan jne. Hän muuten pääsi. Keskiarvo 7,55, eli paljon parempi kuin odotimme ja vain yksi vitonen todistuksessa(ranskasta, ylläri). Kahden kuukauden kotiaresti päättyi samalla ja Laps on ollut yökylässä ja uimassa ja A. vei hänet( ja minut) pihville lauantaina. Nyt hän on isänsä luona pari päivää ja ensi viikonloppuna lähtee protu-leirille. Leirin jälkeen alkaa parin viikon kesätyörupeama Alepassa.

Laps haluaa tyttöystävän ja kärsii, koska ei ole tavannut vielä ketään. Miten tähän nyt herranjumala pitäisi suhtautua? Minun pikku unipullani haluaa styylata, menee kesätöihin ja soittaa kitaraa! Minä varmaan sitten kuolen vanhuuteen lähiaikoina.
-minh-

Mietin tuota turvallisuudentunne-asiaa taas vaihteeksi. Minun perusturvallisuudentunteeni koostuu seuraavista asioista:
- Tiedän, missä Laps on ja tiedän, että hän voi hyvin
- vuokra maksettuna heti kuukauden alussa
- täysi jääkaappi

Lapsen takia turvallisuudentunne ei sikäli huoju, että tiedän aina missä hän on ja milloin tulee kotiin, kenen kanssa on ja mitä tekee. Valitettavasti en pääse hänen(kään) päänsä sisälle, enkä voi aina olla varma, että hän voi hyvin, koska teinihän ei puhu. Teini kommunikoi murahtelemalla, tiuskimalla tai joojoo-sanalla. Onneksi hän välillä sentään juttelee, nauraa ja vitsailee sekä haluaa katsoa kanssani telkkaria, laittaa ruokaa ja pelata korttia. Se, mikä on epävarmaa, on ajatusmaailma. Kukapa pääsisi kohta 16-vuotiaan pojan pään sisälle? Vakavia asioita pitää kaivaa pikkulusikalla, eikä se tietenkään edes onnistu. Silti yritän ja kyselen ja juttelen, vaikka vaistoankin olevani hirveä piinaava vanha kotka Lapsen mielestä.

Vuokran opin maksamaan vasta viime syksynä. Eihän siihen mennyt kuin 35 vuotta. Ennen aina stressasin ruuasta ja tilillä olevasta elämisrahasta, mutta viime syksyn häätöuhasta(ei ollut ensimmäinen, mutta satavarmasti oli viimeinen kerta!) opin vihdoinkin sen, että rahapäivänä maksetaan vuokra ja lopuilla rahoilla eletään. Jos tilille ei jää tarpeeksi kuukauden elämiseen, vuokra maksetaan silti ja elämisrahoja lainataan jos on jotain pakko lainata. Usein on. Itseasiassa joka kuukausi joudun lainaamaan. Ensimmäisen viikon voin olla suht rennosti ja käydä ruokakaupassa kunnolla, täyttää pakastimen ja kaapit sekä täydentää shampoota, tampaxeja, kissanhiekkaa, pattereita, sukkia ja pimppariksia, hehkulamppuja, ripsiväriä, yms varastoon. Ensimmäisen viikon lopulla alan jo huolestua ja pihistellä kaikesta. Ennen kuun puoliväliä tilini on tyhjä ja lainaan A:lta rahaa. Puolenvälin jälkeen alan stressaamaan ja soittelen Lapsen isälle ja pyydän seuraavan kuun elatusmaksuista kottia ja odotan lapsilisäpäivää puolihysteerisenä. Lapsilisistä maksan jonkun laskun tai velkoja ja varastoin ruokaa. Sitten odottelen palkkaa ja lainaan taas rahaa. Palkkapäivänä nykyään istun koneelle ja maksan kaiken pois kiroillen samantein. Silti, vaikka joudunkin stressaamaan rahasta kolme viikkoa kuukaudesta, stressaan vähemmän kuin ennen, kun maksoin vuokrasta ehkä puolet ja ajattelin, että kyllä tämä loppuosa jotenkin hoituu, eihän me ilman rahaa voida olla. Stressi ja huoli häätöuhasta, kadulle joutumisesta ja koko elämän romahtamisesta oli säännöllinen seuralainen viimeiset kuusi-seitsemän vuotta. Siihen vaadittiin monen kuukauden vuokrarästit, Käräjäoikeudessa juoksemista, eri paikkoihin soittelua, sossussa parkumista ja lopulta valtava romahdus ja velkajärjestely, että opin tämän nykyisen tärkeysjärjestyksen. Enää en valvo öitä hyperventiloiden ja kauhukuvia maalaillen, vaikka raha-asiat stressaavatkin. Nykyisin se on enemmän sellaista vitutusta, kun ei ole varaa mihinkään ylimääräiseen ja laskeskelua, että jos tässä kuussa ei tule sähkölaskua ja/tai nettilaskua, voin ostaa ehkä jonkun vaatteen itselleni tai Lapselle ja sitten siitä iloitsemista.

Mutta kuten olen aiemmin maininnut, olen alkanut vihata tätä kämppää, koska se vie minut perikatoon. Katselen uutta asuntoa ja suunnittelen myöhään illalla teekupin kanssa istuessani, miten sisustan seuraavan asuntomme. Sen pitää olla Turvallinen Pesä. Se on oikeastaan ainoa kunnon vaatimus. Asunnon pitää tuntua kodilta ja sen pitää tuntua siltä, että sinne on turvallista tulla ja siellä viihtyy. Täällä en viihdy, koska olen päästänyt kämpän niin huonoon kuntoon, enkä ole alunperinkään jaksanut/viitsinyt/pystynyt kykenemään sisustaa tätä mieleni mukaan.

Seuraavan kerran kun päivitän, julkaisen suunnitelmani Tulevasta Kotoluolastani(se on osittain jo kirjoitettu) ja se on samalla katsaus Tulevaan Elämääni.

Jääkaappi-fiksaatiosta olen pikkuhiljaa päässyt eroon. Varmaan juuri tämän tärkeysjärjestyksen muuttumisen myötä. Ennen ahdoin jääkaapin aina täyteen ja puolet ruuista mätäni, nykyään en juurikaan hätkähdä, jos siellä on(kuten nyt) pussi perunoita, paketti lihaa, kalaa tai kanaa, salaattiainekset, maito, voi, kananmunia ja jotain maustekastikkeita ja majoneesia. Vielä vuosi sitten olisin repinyt kynsinauhani ja ollut varma, että kohta me kuollaan ja Laps saa kauheat traumat kun ei ole kolmea eri jogurttia ja valinnanvaraa leivänpäälle ja tietysti eri mehuja ja kasviksia laatikot täynnä.
Tarkastelen silti välillä Pakko Olla Aina Kotona-listaani, johon olen ottanut mallia Marguerite Duras´n Jokapäiväinen elämä-kirjasta ja tutkin hehkulamppu- ja lasagnelevyvarastojani otsaani rypistellen. Pääasia on, että joka päivä on aamupalaa, päivällinen ja välipalaa ja jos jääkaappi joskus onkin vähän vajaa, pakastimeen voi aina luottaa. Se on edelleen ylenpalttisen pursuileva sienineen, pakastettuine yrtteineen, kalapuikkelivarastoineen ja jäätelöpakkauksineen.

Nyt elatusmaksukotti on varmaan tililläni ja lähden tästä kauppaan ostamaan täydennystä.

-minh-